Palmikot
ja kirjoneuleet on aina olleet minun ajatuksissani kauhunväristyksiä aiheuttavia. En minä sellaisia voi osata neuloa. Ei vaikka haluaisin. En siis ole yrittänyt - aiemmin.
Viikonloppuna huomasin, että meidän lapsien lapaset alkavat olla liian pieniä. Äidin täytyi siis tarttua puikkoihin. Aikaisemmin olen mielelläni antanut Mummoni neuloa lapsille lapaset ja sukat, mutta nyt hän on sen verran huonossa kunnossa, että käsitöiden tekeminen ei ole enää osa arkipäivää.
Tänään sitten kaivelin lankakoria ja mietin millaisesta langasta ja millä ohjeella alkaisin neuloa Tytölle lapasia. Langaksi Tyttö valitsi viime viikolla kirpputorilta löytämäni punaisen vyötteettömän ohuen langan. Ajattelin sitten, että repäistään nyt sitten kunnolla kerta on aloitettukin. Ohut lanka, puikot ja joku palmikko. Kirjahyllystä otin Mary Oljen Kauneimmat käsityöt-kirjan ja katsoin sieltä itseäni eniten mielyttäneen palmikon. Päätin, että lapasen kämmenseljän puolelle tulee yksi leveähkö palmikko ja kämmenen neulon nurjaa. Ranne on tavallista yksi oikein yksi nurin neuletta.
Mies sanoi, että näyttää hassulta, kun neulon ohuilla puikoilla. Hassua se olikin. Minulla oli koko ajan sellainen olo, että bambuinen puikko paukahtaa poikki koska vaan. Niin ei kuitenkaan käynyt ja ensimmäinen lapanen valmistui ennen Tytön nukkumaan menoa peukaloa vaille valmiiksi. Lapanen olisi saanut olla ehkä aavistuksen verran suurempi, mutta jospa tuo nyt hetken menee.  Mitä mieltä olette? Tässä on minun elämäni ensimmäinen palmikko! Ja eihän sen neulominen edes ollut vaikeaa, kun vaan tähtäsi kielen keskelle suuta.

184518.jpg

Onko
kukaan blogini lukija joutunut koskaan jostain aika mitättömästä asiasta hysterian valtaan? Itse koin tuon tunteen eilen illalla. Liekkö tämä raskaus ja myöhäinen kellonaika aiheutti sen, mutta ikävää se kyllä oli.
Eilen ennen nukkumaan menoa aloin vaihtamaan päivävaatteita pois yltäni. Puseroa riisuessani tunsin, miten vasemman käden olkapään ja kainalon väliseen osaan sattuu. Ajattelin, että sinne on tulossa finni. Kurkkasin kuitenkin peiliin. Näin jotain mustaa. Ja sillä näytti olevan ehkä myös jalat.
Aloin itkeä hysteerisenä ja herätin miehen kauhun vallassa (varmaan ihana herätä kesken unen siihen, kun raskaana oleva vaimo itkee ihan paniikissa). Käskin miehen katsoa, mikä saa tuon pistävän kivun aikaan. Se oli punkki. Sen jälkeen aloin parkumaan entistä enemmän kauhuissani, kun mies sanoi ääneen sen mitä olin itse jo epäillyt.
Maalailin piruja seinille - punkithan levittää kaikkia tauteja, masuvauvalle käy varmaan jotain ihan kamalaa ja niin edelleen. Käskin miehen soittaa Terveysinfoon ja kysyä, miten punkki irroitetaan ihmisestä (koirasta niitä ollaan jo jouduttu muutama irroittamaan tämän kesän aikana). Itkin yhä kamalasti ja mietin, että miten ihmeessä punkki oli päässyt paitani alle. Koiraa ulkoiluttaessa minulla oli kuitenkin puseron päällä takkikin! Terveysinfosta neuvottiin ottamaan punkki irti pinseteillä. Sen jälkeen saimme käskyn tarkkailla pureman ympärille muodostuvaa ihottumaa. Vauvalle tästä ei pitäisi olla mitään vaaraa. Mies nyppäisi punkin irti.
Minä vaan itkin, eikä sille itkulle meinannut tulla loppua. Jotenkin tuo armaani sai minut lopuin viimein rauhoittumaan ja viime yön nukuin hyvin, näkemättä unia punkeista saati muista ällötyksistä.