Olemme
olleet pian vuoden helsinkiläisiä. Pisin aika, kun ollaan pysytty yhdessä asunnossa. Tämä kertoo minulle, että vihdoin olemme löytäneet kodin. Ihan oikean kodin. Toki minulla on haaveita, jotka liittyvät asumiseen: oma talo maalla, iso piha, porkkanamaa, omenapuita, marjapensaita, hillokellari ja toinen koira liittyvät ihan selkeästi toisiinsa. Tällä hetkellä nautin kuitenkin suunnattomasti, kun saan asua täällä. Hyvien kulkuyhteyksien päässä monesta, meren äärellä, puistojen katveessa.
Asuinalueemme on rakennettu silloin, kun vielä ymmärrettiin, että ihmisten on hyvä nähdä puita eikä ainoastaan naapuritalon seiniä. Asunto on nykyisten mittapuiden mukaan varmaan aika pieni tämän kokoiselle perheelle. Lienee kuitenkin tärkeintä, että me viihdymme. Joskus oikein inhottaa, kertoa ihmisille, että montako neliötä asunnossamme on. Ihmisten kasvot ovat sen jälkeen yleensä hetken ihmetyksestä soikeana. Me tykätään. Jos jotain narisemista pitää tästä asunnosta keksiä niin vessa/kylpyhuone on onnettoman kokoinen, mutta kyllä sinnekin mahtuu, vaikka neljä henkeä ja koira jos haluaa olla ihan kiinni toisissaan.

Ihmetystä tässä asunnossa on herättänyt edelliset asukkaat ja heidän tapansa remontoida. Muutamia ikäviä yllätyksiä on löytynyt, tarkoituksena onkin nyt ottaa kuluttaja-asiamieheen yhteyttä ja kysyä, mitkä ovat meidän oikeudet tässä asiassa asunnon ostajana. Noista yllätyksistä kuitenkin aiheutuu meille ylimääräistä päänvaivaa ja rahanmenoa. Lisäksi ne voivat olla vaaraksi jollei niistä tietäisi. Lähiaikoina meillä onkin tiedossa seinien maalaamista noiden ylläreiden korjaamisen lisäksi.
 
Taas
on tullut sellainen olo, että kotia pitäisi vähän saada laittaa. Ideoita on aika paljon, toteutuskin onnistuisi, mutta aika ja raha taitavat tulla ensimmäisenä vastaan.

Tunsin
itseni taas melkoisen höynäytetyksi, kun sain äitiyspäivärahapäätöksen perjantaina. Olin saanut saman päätöksen minimiäitiyspäivärahasta jo aiemmin, mutta tein siitä valituksen ja Kelan konttorissa työntekijä sanoi minulle, että ei ole mitään estettä sille ettenkö voisi saada samaa äitiyspäivärahaa, mitä sain pojan ollessa pieni. Onhan tuloni olleet ennen tuota äitiyspäivärahakautta suuremmat kuin nyt, koska olin poikaa odottaessa työharjoittelussa työmarkkinatuella. Poika on myös alle kolme vuotias. Kelan sivuilla asiaa koskevassa kohdassa lukee näin:

"Vanhempainpäiväraha voi määräytyä  myös edellisen vanhempainpäivärahan perusteena olleen työtulon mukaan. Tällöin edellytetään, ettei  lapsi, jonka perusteella edellistä vanhempainpäivärahaa on maksettu, ole täyttänyt kolmea vuotta ennen uuden raskauden laskettua synnytysaikaa tai adoptiolapsen hoitoon ottamista."

Luulin asian olevan ihan selvä. Oletin olleeni työssä, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Olin työharjoittelussa. Että sapettaa. Ilmeisesti luetun ymmärtämiseni on aika heikkoa tai sitten olen vaan sen verran yksinkertainen ihminen, että olisin vaatinut tuohon tekstiin tietoa myös mahdollisista poikkeuksista. Olisiko ollut liian vaikeaa mainita, että työharjoittelusta maksetusta tulosta etuutta ei jatkossa voi saada.

Tälläisten
yllätysten jälkeen en voi taas muuta kuin ymmärtää entistä paremmin niitä, jotka lykkäävät perheenperustamista sinne, kun heillä on vakituiset työpaikat ja työhistoriaa. Ikää. Nuoret äidit joutuvat aika ahtaalle yhteiskunnan kourissa.
Pääministeri Vanhanen puhuu siitä, miten lasten eteen pitäisi tehdä töitä ja päätöksiä, mutta onko tämä nyt sitten se oikea suunta. Tässä linkki Vanhasen pitämään puheseen. Lapsiperheitä pitäisi tukea huomattavasti enemmän, jotta ongelmat saataisiin hoidetuksi ennen kuin on liian myöhäistä. Useampi uskaltaisi perustaa perheen, jättää oravanpyörän hetkeksi muille, jos valtio tukisi paremmin. Uskon itse, että liikkeelle pitäisi lähteä ruohonjuuritasolta. Lapsiperheistä.
Luulen, että hyvin usein perheen raha-ongelmat laittavat liikkeelle sen ikävän voiman, mistä syntyy jatkossa myös muita ongelmia.Sillä kyllähän se tiedetään, ihminen on heikko ja tässä yhteiskunnassa raha on kuitenkin hallitseva voima, kun rahaa ei ole voimat hupenevat helpommin. Ilman rahaa ei pärjää.

Viime
päivinä olen myös naureskellut Vantaan kaupungin päättäjille. Kaupunki supisti jokin aika sitten lastenkotihoidon kuntalisää (vai lopettiko peräti kokonaan? odotusdementtia vaivaa), tällä kaupunki oletti saavansa 1,2 miljoonan euron säästöt. Arvatkaa kuinka kävikään? Perheet joutuivat hakemaan lapsilleen kunnallista hoitopaikkaa supistusten jälkeen. Kaupunki joutui järjestämään lapsille lain mukaiset hoitopaikat. Säästöä ei syntynytkään. Päivähoitopaikan järjestäminen maksaa kaupungille huomattavasti enemmän kuin kuntalisän maksaminen perheelle.
Välillä tuntuukin, että päättäjiltä puuttuu maalaisjärki kokonaan... Onneksi me ei asuta Vantaalla ja Helsinki ymmärtää sen päälle, että lasten kotihoito on edullisempaa. Vielä, kun vielä ylemmällä tasolla (eduskunnassa) ymmärrettäisiin tämä sama asia ja tehtäisiin sille asialle jotain.
Lapsista kasvaa yhteiskunnan uudet veronmaksajat ja lapsuus on hyvin lyhyt, suurissa päiväkotiryhmissä tuskin pystytään tarjoamaan samanlaista turvaa kuin kotona. Toki tämä asia ei ole näin yksioikoinen, sillä valittettavasti on niitäkin perheitä, joiden lasten on parempi olla päivisin hoidossa kuin kotona. Sitten on myös niitä ihmisiä, jotka haluavat yhdistää perheen ja työn. Hyvä niin, heitäkin tarvitaan!
Itse kuitenkin kuulun siihen ryhmään, joka ajattelee, että työura voi odottaa ja nyt mennään lasten ehdoilla. Sääli, että yhteiskunta ei halua tukea minunlailla ajattelevia.

Minimiäitiyspäiväraha
ei kannusta kovin lasten tekoon. Onni, että tuo aika on kuitenkin loppujen lopuksi melko lyhyt, kymmenen kuukautta. Tosin uskon, että tuon kymmenen kuukauden aikana meidänkin, pian viisi henkisen perheen, olisi ollut ihan hyvä saada tuloina hieman suurempi äitiyspäiväraha (tämä olisi tarkoittanut minun tapauksessani 150€ kuukaudessa enemmän. Kuulostaa vähältä, mutta aika monta purkkia sillä maitoa olisi ostanut).
Ei kai tässä voi muuta kuin syyttää omaa itseään, mitäs en lukenut tarkemmin ja selvittänyt lakipykäliä. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeämpää, että Kela kertoisi nämä asiat suoraan. On aika kova paikka saada tietää tälläisestä "tulonmenetyksestä" kuukautta ennen lapsen syntymää. Nautin varmasti loppuraskaudesta ja kuormitan vatsani asukasta erilaisilla stressihormooneilla, kun mietin miten pärjäämme.

En
usko olevan ainoa, jolle tämä asia on tullut yllätyksenä. Lakiin tuli muutos, mutta kuitenkin jälleen pienituloiset ns. sosiaaliavustusta saaneet joutuvat kärsimään.

Mitä
tuo 150 euron menetys kuukaudessa sitten käytännössä tarkoittaa? Sitä, että mieheni tekee enemmän töitä, mikä taas suoraan vähentää hänen mahdollisuuttaan viettää aikaa lastensa kanssa. Ja lapsuus on niin kovin lyhyt. Alle kouluikäiset kehittyvät hurjaa vauhtia.
Tosin tämä tarkoittaa varmaan myös sitä, että vaikka minulla on kolme pientä lasta kotona täytyy minun hyvin pian nuorimman syntymän jälkeen etsiä jotain iltatyötä itselleni. Mikä taas tarkoittaa sitä, että en voi viettää aikaa yhdessä mieheni ja lasten kanssa. Onneksi on viikonloput.

Kyllä,
minua inhottaa ja suututtaa tämä asia kamalasti. Kun vielä keksisi minne muualle tästä voisi valittaa.