Runoja
tulee luettua todella harvoin. Kirjahyllystä löytyy vain muutama runokirja. Lorukirjoja meillä sitten hieman enemmän. Pojan syntyessä muistan miten me pötköttelimme pienen kanssa, luimme Tiitiäisestä ja Humpasta ja Pompasta.
Tyttären suosikki noihin aikoihin oli Minä olen Matias-loru, jonka on kirjoittanut Kaarina Helakisa. Hänen kynästään on syntynyt todella paljon lastenrunoutta, jonka ainakin minun ikäpolven lapset muistaa varmasti. Jokainen meistä osaa varmaan tapailla lauluna Magdaleenaa, mutta kuinka moni tietää, että sekin on lähtöisin Helakisan kynästä.
Lapsille kirjoitetut riimit riemastuttavat todella paljon. Kirsi Kunnas kuuluu kestosuosikkeihini, Ilpo Tiihosesta tykkään myös, Eppu Nuotiollakin on kivoja loruja. Lorujen ääneenlukeminen on ihanaa!

Viikonlopun iltalukemisenani oli Arno Kotron esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi. Aikuisten runoutta. Olen saanut kirjan kolme vuotta sitten äitienpäivänä, silloin meitä oli vain kolme. Minä, isi ja tyttö. Perhe on kasvanut.

Kirja
on ollut lukemisesta saakka mielessäni. Rohkeaa, että suomalainen mies kirjoittaa tälläistä väkevää tekstiä. Sanoin miehelleni, että hänen kannattaisi lukea tämä teos, vaikka runous ei juuri häntä kiinnosta. Ehkä tämä onkin helppoa runoutta - runoproosaa, joka kertoo tarpeeksi, kirjoittamatta kaikkea kuitenkaan auki.
Kotron runoihin on helppo samaistua. Ne kertovat sitä hyvin tavallista tarinaa epäonnistuneesta rakkaudesta. Tarinasta, joka alkaa kiihkeänä ja loppuu kaipuuseen, jota ei pysty purkamaan pois.  Erityisesti muutamat pätkät ovat jääneet mieleeni, tässä yksi niistä:


Näissä sanoissa kiteytyy rakkauden suuruus. Monet sen kokevat, mutta harvat ymmärtävät.

Runous on uskomaton kirjallisuudenlaji. Moni ei sitä osaa, luulevat kirjoittavansa elämää suurempia sanoja (sitähän runouden pitää olla!), mutta ainakaan itse en voi vilpittömästi kutsua runoudeksi kaikkea, mitä sillä nimellä eteeni syötetään. Mutta tuomitse en. Jos runojen kirjoittaminen tuo itselleen hyvän mielen, ollaan varmasti jo aika pitkällä. Ei lienee tarkoitus, että jokainen meistä olisi suuri runoilija.
Minä olen joskus itsekin kokeillut runojen kirjoittamista, olen kuitenkin huomannut, että itsekritiikki on liian suuri (hyvä niin) ja runoni ovat melko mitään sanomattomia. Joskus sentään olen onnistunut, teatterialan opiskelija esitti runojani kirjaston runoillassa opiskeluaikanani. Tuntui se kyllä hyvältä. Jätän kuitenkin runojen kirjoittamisen niille, jotka sen oikeasti taitavat. Minulle proosan kirjoittaminen on lähempänä sydäntä.